Suomi oli läntisen Euroopan köyhimpiä maita vielä 1950-luvulla. Väestöstä 65 % asui maaseudulla ja 40 % sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Maaseudulla elettiin pientiloilla pitkälti omavaraistaloudessa. Hevosia oli enemmän kuin traktoreita. Kaupungeissa asuttiin ahtaasti, ja myös perheet saattoivat asua alivuokralaisina. Töissä käytiin ja kouluissa opiskeltiin myös lauantaisin. Kansakoulu piteni kuusivuotisesta kahdeksanvuotiseksi 1950-luvun lopulla, mutta lukion aloitti vain vajaa viidennes ikäluokasta. Puhelin oli jo lähes joka kolmannessa kodissa, mutta sisävessa vain joka kuudennessa. Pesukone, jääkaappi, televisio ja henkilöauto yleistyivät vasta 1960-luvulla. Näistä varsin vaatimattomista lähtökohdista Suomi nousi kuitenkin nopean talouskasvun ansiosta kahdessa sukupolvessa maailman vauraimpien ja onnellisimpien maiden joukkoon.

Monissa kehittyvissä maissa eletään vielä samankaltaisissa – ja jopa paljon köyhemmissä – oloissa kuin Suomessa 1950-luvulla. Talouskasvulle on vahva tarve, sillä 0,6 miljardia ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä eli alle 1,9 dollarilla päivässä. Köyhyyden aiheuttamiin sairauksiin kuolee päivittäin 15 000 alle viisivuotiasta lasta, ja ilman sähköä joutuu tulemaan toimeen 0,9 miljardia ja ilman pesukonetta 5 miljardia ihmistä.

Talouskasvulla tarkoitetaan kansantaloudessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen kokonaismäärän tai asukasta kohti lasketun määrän kasvua. Tuotantoa mitataan reaalisella eli kiinteähintaisella bruttokansantuotteella (bkt). Se lasketaan nimellisestä eli käypähintaisesta bruttokansantuotteesta poistamalla inflaation eli hintatason yleisen nousun vaikutus BKT-liitteessä esitetyllä tavalla.

Talouskasvu on hyvinvoinnin kasvun keskeinen osatekijä siksi, että ihmiset tyydyttävät tarpeitaan ja halujaan kuluttamalla tavaroita ja palveluja. Se ei ole tavoiteltava asia itsessään vaan keinona saavuttaa korkeampi hyvinvointi. Talouskasvu lisää kansakunnan hyvinvointia samalla tavoin kuin tulojen kasvu lisää yksittäisen ihmisen hyvinvointia: valinnanmahdollisuudet kasvavat, mutta rikkailla on enemmän mahdollisuuksia valita kuin köyhillä.

Talouskasvu on verrattain uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa. Maata on viljelty jo lähes 12 000 vuoden ajan, mutta vasta viimeiset kaksi vuosisataa ovat olleet taloudellisen kasvun aikaa (kuvio 2). Maailman kokonaistuotanto ja väkiluku kasvoivat suunnilleen samaa tahtia – molemmat hitaasti – aina 1800-luvun alkuun saakka. Keskimääräinen elintaso eli kokonaistuotanto henkeä kohti säilyi likimain vakiona. Sen jälkeen tuotanto on kasvanut väkilukua nopeammin siten, että elintaso on noussut 13-kertaiseksi ja väkiluku 7-kertaiseksi.

Maailman kokonaistuotanto on saatu laskemalla eri maiden ostovoimakorjatut bruttokansantuotteet yhteen. Ymmärrettävästi tällaiset laskelmat ovat epätarkkoja arvioita, eikä hyviä tilastoja ole saatavissa kuin vasta 1800-luvun lopulta alkaen. Nekin ovat taloushistorioitsijoiden jälkikäteen tekemiä, sillä kokonaistuotannon ja tulojen systemaattinen tilastointi aloitettiin vasta 1950-luvulla. Muu historiantutkimus vahvistaa kuitenkin sen havainnon, että jatkuvaan kasvuun päästiin vasta 1800-luvun alussa. Sitä ennen monissa maissa oli kyllä pitkiäkin kasvukausia mutta vastaavasti myös ajanjaksoja, jolloin tuotanto supistui ja jotka kumosivat kasvun vaikutukset. Luvusta 1 tuttu taloushistorian lätkämailakuvio on havaittavissa myös koko maailman tuotannon tasolla.

Kansantaloudet eivät ole kasvaneet samaa tahtia ja tasaista vauhtia. Kuvio 3 näyttää, että kullakin maalla on oma kasvuhistoriansa. Se esittää talouskasvua maailmassa ja eräissä maissa vuoden 1820 jälkeen. Kuvion a-osan pystyakselilla elintasoa (bkt/asukas) mitataan lineaarisella ja b-osassa logaritmisella asteikolla. Lineaarinen asteikko sopii hyvin maiden välisten elintasoerojen esittämiseen. Logaritmisessa asteikossa (kantaluku 2) jokainen askelväli mittaa elintason kaksinkertaistumista. Se tuo lineaarista asteikkoa selvemmin esiin elintason suhteelliset muutokset, kun verrataan eri vuosia keskenään, mistä syystä sitä suositaan kasvun tutkimuksessa.

Kuvion a-osasta näkyy, että 1800-luvun alussa maailma oli – vähäistä ylimystöä lukuun ottamatta – suhteellisen tasa-arvoinen paikka, sillä kaikki olivat lähes yhtä köyhiä. Rikkaissa maissa asuvien ihmisten elintaso oli vain kaksin-kolminkertainen köyhimmissä maissa asuviin verrattuna. Nyt maailma on siinä mielessä eriarvoinen, että maiden väliset elintasoerot ovat kasvaneet monikymmenkertaisiksi. Erillisessä BKT-liitteessä esitettyjen vertailujen mukaan bruttokansantuote asukasta kohti oli maailman korkein Luxemburgissa vuonna 2021. Se oli peräti 170 kertaa niin suuri kuin Burundissa, jossa se oli kaikkein pienin.

Kuvio havainnollistaa talouskasvun merkitystä köyhyyden vähentämisessä. Kaikissa maissa, jotka ovat päässeet kasvusta osallisiksi, elintaso on noussut nopeammin kuin jo aiemmin kasvuun kiinni päässeissä maissa. Kasvun eriaikaisesta liikkeelle lähdöstä aiheutuneet elintasoerot ovat tällä tavoin ajan myötä kaventuneet.

Kasvu käynnistyi teollistumisen myötä ensimmäisenä Isossa-Britanniassa, mutta Yhdysvallat ohitti sen elintasossa jo 1900-luvulle tultaessa. Ruotsi, Suomi ja Japani tekivät saman 1900-luvun loppupuolella. Jos historia toistaa itseään, sama ilmiö toteutuu myös maissa, joissa vaurastuminen on vasta alkanut, esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa.

Kiina on jo saavuttamassa maailman keskimääräisen elintason. Intiassa bruttokansantuote asukasta kohti kasvaa, mutta on vasta samalla tasolla kuin Suomessa 1950-luvulla. Keniassa se on vain puolet siitä. Maailman köyhimmät maat ovat Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioita, joista Kenia on yllä olevassa kuviossa (kuvio 3) esimerkki. Kaikista äärimmäisessä köyhyydessä elävistä ihmisistä kaksi kolmasosaa asuu näissä maissa.

Argentiinan kehitys osoittaa, ettei rikkaus ole aina pysyvää. Sen elintaso oli maailman korkeimpia vielä sata vuotta sitten, mutta nykyään vain puolet siitä mitä Suomessa.

Kuvion 3 b-osa tuo hyvin esiin, että jokaisella maalla on oma kasvuhistoriansa. Sodat ovat aina tuhoisia elintasolle. Suomen bkt asukasta kohti romahti lähes 30 % ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan seurauksena vuosina 1916–1918. Japanissa pudotus oli vieläkin suurempi, yli 50 %, toisen maailmansodan aikaan 1940–1945.

Lamat – kokonaistuotannon voimakkaan supistumisen kaudet – ovat puolestaan rauhan ajan kriisejä. 1930-luvun lama oli erityisen syvä Yhdysvalloissa elintason laskettua 30 %. Suomen 1990-luvun lamassa elintaso supistui 10 %. Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvun alussa Venäjän bruttokansantuote asukasta kohti laski niin, että se oli vuonna 1996 vielä 40 % pienempi kuin vuonna 1989. Näihin verrattuna koronaviruspandemian taloudelliset vaikutukset jäivät verrattain vähäisiksi: Suomen elintaso supistui 2,4 % vuonna 2020.

Sodista ja lamoista kuitenkin selvitään. Niitä seuraa tavanomaisesti pitkä nopean talouskasvun kausi, kuten tapahtui toisen maailmansodan jälkeen 1950- ja 1960-luvuilla. Kasvun trendi eli pitkän ajan keskimääräinen kasvuvauhti on suhdannevaihteluja – kokonaistuotannon nopean ja hitaan kasvun vuorotteluja – tärkeämpi asia.

Alkuun päästyään talouskasvu on vahva muutosvoima ja tarjoaa keinon ratkaista monia yhteiskunnallisia ongelmia sekä kyvyn kestää kriisejä. Jos tulot kasvavat vain prosentin vuodessa, kaksinkertaistuvat ne joka 70:s vuosi. Jos vauhti on 2 %, aikaa kuluu enää 35 v, jos 10 %, niin vain 7 v. Ei ole väliä, saako ihminen ansiotulonsa dollareissa, euroissa, ruplissa vai juaneissa, tai onko kansantalous rikas vai köyhä. Tärkeämpää on, kuinka nopeasti tulotaso kasvaa. Koska kasvu toimii korkoa korolle –periaatteella, kertaantuvat kasvuvauhtien pienet erot suuriksi eroiksi tulotasoissa muutamassa vuosikymmenessä.

Kasvun merkitystä kuvaa vanha tarina shakkipelin keksijästä, joka pyysi keksinnöstään kuninkaalta seuraavalla tavalla laskettavan palkkion: asetetaan yksi riisinjyvä shakkilaudan ensimmäiselle ruudulle, kaksi toiselle, neljä kolmannelle, kahdeksan neljännelle ja niin edelleen. Lukumäärä kaksinkertaistuu aina siirryttäessä ruudusta seuraavaan. Palkkioksi hän halusi sen määrän riisiä, joka on viimeisellä ruudulla. Jotta lopputulos olisi helpompi ymmärtää, niin muutetaan tarinaa hiukan. Oletetaan, että palkkio onkin rahamääräinen: sentti ensimmäiselle, kaksi toiselle, neljä kolmannelle ja niin edelleen. Kuinka suuren palkkion kauppias saa?

Jos maksuun käytetään vain shakkilaudan valkoisia ruutuja, joita on $32$ kappaletta, tuloksena on $0,01×2^{31} ≈ 21,5$ miljoonaa euroa, joka on vielä ymmärrettävissä oleva summa. Jos käytetään sekä valkoisia että mustia ruutuja, on palkkio $0,01×2^{63} ≈ 92 233 720$ miljardia euroa, mitä on jo vaikeampi käsittää.

Kuva 5. Eksponentiaalinen kasvu. Kuva: McGeddon / CC BY-SA 4.0

Tarina opettaa, että tärkeämpää kuin se, kuinka suuren summan saa tietyllä hetkellä (sentti vai kaksi), on se, kuinka nopeasti summa kaksinkertaistuu (valkoiset vai kaikki ruudut). Ihmiset ovat hyviä arvioimaan yhteenlaskun tuloksia, mutta huonoja laskemaan kertaantumisen vaikutuksia. Se lienee selitys sille, miksi talouspoliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu keskittyy kansalaisten arkeen suoraan tulotason kautta vaikuttaviin tekijöihin, kuten palkankorotuksiin, verotuksen tasoon ja työllisyyteen. Talouskasvustakin keskustellaan lähinnä suhdannevaihtelujen näkökulmasta eikä vaurastumisen lähteenä.