Se, mitä edellä esitettiin talouskasvun lähteistä, pätee myös maiden välisten elintasoerojen selittämiseen. Maa voi olla köyhä kahdesta syystä. Sillä voi olla pulaa joko aineellisesta ja henkisestä pääomasta tai teknologiaa koskevista ideoista. Kehitysapu – taloudellisen avun antaminen köyhille maille – perustui vielä 1960- ja 1970-luvuilla näkemykseen, että talouskasvu syntyy investoinneista rakennuksiin, koneisiin ja laitteisiin. Kehitysapu kohdennettiin maanteiden, rautateiden, siltojen, patojen ja tehtaiden rakentamiseen.

Valtaosa elintasoeroista selittyy sillä, ettei köyhillä mailla ole vielä käytössään tai ne eivät syystä tai toisesta pysty hyödyntämään niitä ideoita, joihin rikkaiden maiden vaurastuminen on perustunut. Ne ovat vielä maataloudesta ja raaka-aineista riippuvaisia samalla tavoin kuin Suomi oli vielä 1950-luvulla.

Köyhyydestä voi nousta. Kiinassa bruttokansantuote asukasta kohti oli 1980-luvulla pienempi kuin Afrikan maissa keskimäärin, mutta nykyään se on kolminkertainen. Elintaso on kasvanut keskimäärin 8,5 prosentin vuosivauhtia. Kasvu on perustunut ensin muualla kehitetyn teknologian hyödyntämiseen, mutta viime aikoina myös omaan mittavaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan. Kiinassa tutkimukseen ja kehittämiseen käytetään rahaa jo lähes yhtä paljon – tekoälyn tutkimukseen jopa enemmän – kuin Yhdysvalloissa.

Mitä korkeampi kansantalouden elintaso on, sitä lähempänä sen teknologian taso on maailman eturintamaa ja sitä vaikeampi on löytää muualta omaksuttavissa olevia ideoita. Kasvua voi luoda vain teknologiaa itse kehittämällä. Tutkimus- ja kehitystoiminnan tukeminen, investoiminen korkeakoulutukseen ja innovatiivisen yrittäjyyden kannusteet ovat silloin tärkeitä kasvutekijöitä niin Kiinassa kuin kaikissa muissakin maissa.

Kiinasta tuli maailman teollinen keskus, kun se alkoi sallia sen, että ulkomaiset yritykset saattoivat siirtää sinne tuotantolaitoksiaan työvoiman runsaan tarjonnan ja alhaisten palkkojen houkuttelemina. Maailman kaikesta teollisesta tuotannosta 30 prosenttia tehdään Kiinassa. Valmistuksen myötä on siirtynyt teknologiaa sekä sitä tuottavaa tutkimusta ja kehittämistä. Talouskasvu on syntynyt suurelta osin rannikolla sijaitsevissa kaupungeissa, joihin markkinatalouden toimintamalli kopioitiin Hong Kongista ja joihin työvoimaa saatiin maaseudulta. Kaupunkien asukasluku on kasvanut vuoden 1980 200 miljoonasta nykyiseen yli 800 miljoonaan. Kiinan kaupungeissa asuu enemmän ihmisiä kuin koko Euroopassa on asukkaita.

Kuvassa 17 on maapallo kuvattuna yöllä. Kiinassa on paljon valoja rannikolla, mutta maaseudulla on varsin pimeää. Valot kertovat mannerten, maiden ja kaupunkien välisistä elintasoeroista. Afrikan mantereella valoja on vähän, kun taas Euroopassa ja Yhdysvaltojen rannikoilla niitä on runsaasti. Kiinan menestyminen ja tämä kuva osoittavat kaupunkien olevan tärkeitä instituutioita ideoihin perustuvalle talouskasvulle: siellä missä on paljon ihmisiä, syntyy myös runsaasti uusia ideoita.

Kaupungeissa asuu 4,2 miljardia ihmistä ja syntyy 80 prosenttia maailman kokonaistuotannosta. Vuonna 2018 maailmassa oli 548 yli miljoonan asukkaan kaupunkia ja 33 yli 10 miljoonan asukkaan kaupunkia. Kaupungeissa tuotanto kasvaa nopeammin kuin koko kansantaloudessa. Vuoden 2000 jälkeen Suomessakin puolet talouskasvusta on syntynyt Helsingin ja Uudenmaan alueilla.

Instituutioiden merkitystä voidaan hahmottaa vertaamalla Viroa Suomeen. Viron elintaso oli Suomen luokkaa 1930-luvulla. Maatalous tuotti siellä jopa paremmin kuin meillä. Sosialistiseen Neuvostoliittoon kuuluessaan 1940–1991 Viro jäi talouskasvussa jälkeen niin, että maan itsenäistyessä uudelleen sen bruttokansantuote asukasta kohti oli vain kolmasosa siitä mitä Suomessa. Nyt se on kohonnut jo kolmeen neljäsosaan. Tallinnassa käydessä eroa tuskin huomaa.

Aihetta on käsitelty Ritva Reinikan haastattelussa Helsingin Sanomissa.