Talouskasvu ei ole tavoiteltava asia itseisarvona, vaan keinona kasvattaa hyvinvointia. Se lisää kansakunnan hyvinvointia samalla tavoin kuin tulojen kasvu lisää yksittäisen ihmisen hyvinvointia: tulojen noustessa valinnanmahdollisuudet kasvavat. Rikkailla on enemmän mahdollisuuksia valita kuin köyhillä.

Asukasta kohti laskettua bruttokansantuotetta käytetään usein esittämään hyvinvoinnin kehitystä. Se on yksinkertainen ja helposti jopa kaikista maista saatavilla oleva luku (ks. liite). Tähän tehtävään se soveltuu hyvin siltä osin kuin hyvinvointi riippuu tavaroiden ja palvelujen tuotetusta määrästä tai niiden tuotannossa syntyneistä tuloista, sillä bruttokansantuote on luotu niiden mittaamiseksi.

Kuten luvun 1 tehtävässä 3 näimme, monet hyvinvoinnin muistakin mittareista korreloivat vahvasti asukasta kohti lasketun bruttokansantuotteen kanssa. Se osoittaa, että taloudella on suuri merkityksen ihmisten hyvinvoinnille.

Eri mittareiden yhdistäminen yhdeksi hyvinvointia kuvaavaksi muuttajaksi on haastava tehtävä. Ongelmana ei ole tietojen saatavuus, vaan se, miten laskea yhteen tekijöitä, jotka eivät ole keskenään yhteismitallisia. Esimerkiksi tuloerojen ja elintason yhdistämisessä painokertoimet riippuvat yhteiskunnallisista arvoista eli siitä, kuinka tärkeänä tulonjaon tasaisuutta pidetään suhteessa tulojen suuruuteen. Kenen arvoja tulisi silloin käyttää? Kertoimien valinta on vääjäämättä subjektiivista, mikä tekee kattavan hyvinvointi-indeksin laatimisen vaikeaksi. Tällöin hyvä vaihtoehto voi olla, että kehitetään hyvinvoinnin eri osa-alueiden mittareita erikseen ja jätetään niiden keskinäinen punninta poliittisen päätöksenteon huoleksi.

Osatekijöiden punnitsemisen ongelma voidaan kiertää kysymällä ihmisiltä suoraan, kuinka onnellisia tai tyytyväisiä elämäänsä he ovat esimerkiksi asteikolla 0–10. Silloin jokainen arvioi itse hyvinvointiinsa vaikuttavien tekijöiden keskinäisen merkityksen. Jos lisäksi oletetaan, että vastauksia voidaan verrata toisiinsa, saadaan laadittua subjektiivisen hyvinvoinnin indeksi. Henkilön A pisteyttäessä tyytyväisyytensä 8:n arvoiseksi ja henkilön B antaessa arvoksi 6 oletamme silloin, että A:n hyvinvointi on korkeampi kuin B:n. Keskiarvoksi tulee 7.

Yhdistämällä eri maista haastattelujen avulla saadut vastaukset tuloja koskeviin tietoihin on opittu, että ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä korkeamman kuin alemman elintason maissa. Tämä näkyy selvästi kuviossa 18, joka perustuu 153 maassa vuosina 2017–2019 tehtyihin haastatteluihin. Pystyakseli mittaa asukkaiden keskimääräistä tyytyväisyyttä elämäänsä ja vaaka-akseli bruttokansantuotetta asukasta kohti kussakin maassa. Mitä korkeampi on elintaso, sitä tyytyväisempiä ovat asukkaat. Kuviossa 18 (a) elintasoa mitataan lineaarisella asteikolla ja kuviossa 18 (b) logaritmisella asteikolla. Ne ovat vaihtoehtoisia tapoja kuvata samaa asiaa.

Aihetta on käsitelty Helsingin Sanomien artikkelissa Suomi on maailman onnellisin maa jo kolmannen kerran peräkkäin

Kuten tiedämme, Suomi on maailman onnellisin maa. Se pitää paikkansa, kun onnellisuutta mitataan kansalaisten tyytyväisyydellä elämäänsä. Suomi on ollut vertailun ykkönen jo viitenä vuonna peräkkäin. Tanska, Islanti, Sveitsi ja Hollanti sijoittuivat seuraaviksi ja Ruotsi seitsemänneksi uusimmassa, vuonna 2022 julkaistussa tutkimuksessa. Kaikkein vähiten tyytyväisiä elämäänsä olivat Zimbabwessa, Libanonissa ja Afganistanissa asuvat ihmiset.

Kaikki Pohjoismaat ovat olleet 10 parhaan joukossa jokaisessa kyselyssä, joita on tehty vuodesta 2013 alkaen. Pohjoismaat pärjäävät ylipäänsä hyvin kaikissa muissakin hyvinvointivertailuissa, mikä selittynee sillä, että niissä elintaso on korkea ja tasaisesti jakautunut.

Kuviosta 18 (a) saa helposti sen usein esitetyn käsityksen, ettei ihmisten tyytyväisyys elämäänsä enää kasvaisi tietyn tulotason jälkeen. Tarkemmin katsoen paljastuu kuitenkin, ettei tämä pidä paikkaansa. Tyytyväisyys elämään kyllä kasvaa, mutta hidastuvaa vauhtia. Tämä näkyy hyvin, kun muutamme kuvion vaaka-akselin logaritmiseksi kuviossa 18 (b).

Kuviosta paljastuu myös, ettei tulotaso yksin selitä tyytyväisyyttä elämään. Hong Kongin elintaso on korkeampi kuin Suomen, mutta kansalaiset eivät ole läheskään yhtä tyytyväisiä elämäänsä. Costa Ricassa ollaan tyytyväisiä, mutta saman elintason Botswanassa ei.

Kuviossa esitetyn tulojen ja tyytyväisyyden välisen yhteyden on havaittu pätevän myös maiden sisällä. Terveys, koulutus, parisuhde, työssäkäynti ja tulot ovat taloustieteellisen tutkimuksen mukaan tärkeitä onnen lähteitä, kun onnellisuutta mitataan ihmisten tyytyväisyydellä elämäänsä. Tulojen merkitys ei ole yhtä ilmeinen kuin muiden tekijöiden, mutta se on helppo ymmärtää: rikkailla on enemmän mahdollisuuksia valita kuin köyhillä. Tämä ei tarkoita sitä, että raha olisi onnen tärkein lähde. Sen edelle menevät terveys sekä perhe- ja muut ihmissuhteet. Raha lisää kuitenkin onnellisuutta, kun muiden tekijöiden vaikutus vakioidaan.

Tyytyväisyys elämään kasvaa kaiken aikaa tulojen noustessa, mutta hidastuvaa vauhtia. Tietty euromääräisen tulojen lisäys kasvattaa pienituloisten tyytyväisyyttä enemmän kuin suurituloisten. Tällöin tulonsiirrot rikkaimmilta köyhemmille kasvattavat hyvinvointia. Rikkaiden tyytyväisyys nimittäin laskee vähemmän kuin köyhempien kasvaa. Sekä talouskasvun edistäminen että tuloerojen supistaminen tulonsiirtojen avulla ovat siksi hyviä keinoja lisätä kansalaisten tyytyväisyyttä elämäänsä.

Pohjoismaiden menestyminen onnellisuusvertailuissa selittyy korkealla elintasolla ja pienillä tuloeroilla. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat hyvin toimiva demokratia, tehokas julkinen hallinto, hyvä sosiaaliturva, laaja koulutus ja ihmisten luottamus toisiinsa. Pohjoismaatkaan eivät toki voisi menestyä ilman tehokkaasti toimivaa markkinataloutta. Markkinoiden sääntely on Suomessa ja Tanskassa keskimääristä vähäisempää, kun taas Ruotsissa ja Norjassa se on teollistuneiden maiden keskitasoa.

Olemme tässä jaksossa oppineet, että talouskasvua tarvitaan köyhyyden poistamiseen ja hyvinvoinnin kasvattamiseen. Talouskasvu on tehokas – ja itse asiassa ainoa – ratkaisu köyhyyteen ja sen mukanaan tuomiin ongelmiin. Viimeisen 20 vuoden aikana äärimmäinen köyhyys onkin puolittunut maailmassa Kiinan ja Intian nopean kasvun ansiosta. Köyhyys on silti edelleen polttava ongelma erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Afrikan väkiluvun ennustetaan kasvavan nykyisestä 1,4 miljardista 4,5 miljardiin vuonna 2100, jolloin se olisi peräti 40 % maailman väkiluvusta. Pakolaisuus ja siirtolaisuus lisääntyvät, ellei Afrikka pääse mukaan talouskasvuun. Yksittäisen ihmisen nopein tapa vaurastua on päästä muuttamaan korkean tulotason maahan.

Mutta onko jatkuva talouskasvu mahdollista niukkojen luonnonvarojen maailmassa? Onko kasvu edes toivottavaa, jos luonnonvarat ehtyvät ja ympäristö pilaantuu? Voidaanko tulevien sukupolvien elintaso ja hyvinvointi varmistaa ja samalla ratkaista köyhyyden ongelmat? Näihin kysymyksiin vastataan kurssin viimeisessä jaksossa.

Talous kirjan luvussa 16

Pohjola, Matti 2020, Taloustieteen oppikirja, 14.–15. painos, Sanoma Pro, luku 9.

Romer, Paul 1996, Economic Growth, The Library of Economics and Liberty