Vaikka oltaisiinkin tilanteessa, jossa markkinoiden epäonnistumisia ei synny, ei ole takeita, että syntynyt tulojen ja taloudellisen hyvinvoinnin jakauma vastaa ihmisten käsitystä oikeudenmukaisesti jaetuista tuloista. Suurilla tuloeroilla ja epäoikeudenmukaiseksi koetulla tulonjaolla voi olla myös kielteisiä vaikutuksia esimerkiksi yhteiskuntarauhaan, mistä syystä tuloeroja halutaan hillitä.

Yksi keskeinen syy julkisen vallan väliintuloon markkinoille on juuri tuloerojen pienentäminen. Tuloeroja pienennetään paitsi verottamalla ja tarjoamalla sosiaaliturvaa (kuten työttömyysturvaa, asumistukea ja toimeentulotukea) myös julkisten palveluiden maksuttomalla tai voimakkaasti tuetulla tarjonnalla. Esimerkiksi peruskoulutus on kaikille maksuton, ja terveydenhoito on maksuton alle 18-vuotiaille. Muukin julkinen maksullinen terveydenhoito on kansalaisille edullisempaa julkisen vallan väliintulon vuoksi.

Julkisen vallan toimintaa selittääkin pitkälti se, että markkinoilla syntyviin hyvinvointieroihin halutaan puuttua, erityisesti tiettyjen hyödykkeiden, kuten koulutus- ja terveyspalveluiden osalta. Terveyspalveluiden tasaisia kulutusmahdollisuuksia pidetään tyypillisesti tärkeämpänä tavoitteena yhteiskunnan kannalta kuin vaikkapa oikeutta ajaa samanlaisella kulkuneuvolla.

Pienituloisuusaste tai köyhyysaste lasketaan niiden kotitalouksien määrästä, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät alle pienituloisuusrajan. Käytettävissä olevat tulot saadaan, kun tuotannontekijätuloihin (palkat ja pääomatulot) lisätään saadut tulonsiirrot. Näin saadaan bruttotulot, joista vähennetään välittömät verot.

Suomessa ja muissa EU-maissa puhutaan usein suhteellisesta köyhyydestä, jolloin köyhyysrajaksi on määritelty tietty prosenttiosuus (esim 60 %) mediaanituloista. Kehitysmaissa viitataan usein absoluuttiseen köyhyyteen. Sillon kotitalouden tulot jäävät alle toimeentulon rajan, jolloin ihmisillä ei ole varaa riittävään ravintoon ja muihin välttämättömyyshyödykkeisiin.

Tuloeroilla viitataan yleensä suhteellisiin eroihin. Niitä mitataan yleisemmin Gini-kertoimella, joka saa arvon 0, jos kaikki tulot ovat tasan jakautuneita, ja arvon 1, jos yksi kotitalous saa kaikki tulot ja muut eivät mitään.

Gini-kerroin, kuten muutkin tuloerojen mittarit, on suhteellinen siinä mielessä, että jos kaikkien tulot kasvavat samassa suhteessa (esim. 100 %), tuloerojen ei ajatella muuttuvan. Keskimäärin köyhä maa voi olla hyvin eriarvoinen, ja rikkaassa maassa tuloerot voivat olla suhteellisesti pienet, vaikka rikkaassa maassa pieni- ja suurituloisten väliset erot euroissa mitattuina ovatkin isommat.

Tuloeroja mitataan myös eri tulonsaajaryhmien tulo-osuuksia tarkastelemalla. Voidaan esimerkiksi vertailla, kuinka suuren osan talouden kokonaistuloista ylin yksi prosentti saa eri maissa ja eri aikoina.

Julkisen sektorin tuloeroja pienentävä vaikutus näkyy kuviossa 15 tuotantotekijätulojen ja käytettävissä olevien tulojen Gini-kertoimien välisenä erotuksena.

Miksi tuloeroja pidetään usein liian suurina ja miksi niitä halutaan pienentää? Tuloerot syntyvät monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta. Osa tuloeroista syntyy sitä kautta, että toiset ahkeroivat enemmän kuin toiset; näin syntyneitä tuloeroja voidaan pitää oikeudenmukaisinakin. Mutta tuloeroihin vaikuttavat myös monet epäreiluiksi koetut asiat. Se, millaiset geenit sattuu saamaan tai millaiseen perheeseen syntymään, puhumattakaan siitä mihin maahan päätyy asumaan, vaikuttaa olennaisen paljon tuloihin. Tuloihin vaikuttaa myös oma koulutus sekä se, miten koulutuksen tuotto muuttuu elämän kuluessa: jos on kouluttautunut alalle, jonka kysyntä odottamatta pienenee, tulotaso saattaa romahtaa.

Ihmisillä on myös taipumusta vertailla omaa asemaansa muiden tilanteeseen. Ajatellaan kahta yhteiskuntaa: Toisessa ansaitsisit kuussa 5 000 €, kun maan keskimääräinen tulotaso on 10 000 €. Toisessa taas ansaitsisit itse lähes saman 4 500 €, kun muut ansaitsevat vain 1 000 €. Saattaa olla, että elämä olisi helpompaa suhteellisesti rikkaana köyhässä maassa, vaikka absoluuttinen oma tulotaso olisikin hieman alhaisempi.

Hyvin suuria tuloeroja halutaan siis tasoittaa verotuksen ja sosiaaliturvan kautta. Miksi tuloja ei sitten pyritä tasoittamaan täysin? Jos näin tehtäisiin, työskentelyn ja yritystoiminnan kannustimet voisivat kokonaan kadota. Jos veroprosentti olisi 100, ei kenenkään kannattaisi taloudellisista syistä pyrkiä työskentelemään pidempään tai kovemmin. Silloin talouden kokonaistuotannon taso voisi jäädä vähäiseksi: oltaisiin siis tilanteessa, jossa tuloerot ovat vähäiset, mutta niin olisi kaikkien elintasokin.

Tällainen tilanne muodostaisi kannustinongelman, jota kutsutaan tehokkuuden ja tulonjaon ristiriitatilanteeksi. Eettisten ja poliittisten mielipiteiden mukaan eri ihmiset voivat valita erilaisia tulemia tehokkuuden ja tulonjaon vaihtoehdoista. Joku arvostaa tasaista tulonjakoa, vaikka sen hintana olisivatkin pienemmät keskimääräiset tulot. Toinen taas haluaa suuremman tulotason, vaikka tuloerot olisivatkin suuret. Useat poliittiset väittelyt ja päätökset liittyvätkin erilaisiin painotuksiin tulojen uudelleenjaon tavoiteltavuuden asteesta.

Taulukossa verrataan Suomen ja Yhdysvaltain kotitalouksien elintasoa eri tulotasoilla. Vaikka Yhdysvallat on keskimäärin paljon rikkaampi maa, on se myös eriarvoisempi. Tästä syystä pienituloisen suomalaisen tulot ovat itse asiassa korkeammat kuin pienituloisella amerikkalaisella.

Tehokkuuden ja tulonjaon ristiriitaa ei aina synny. Voidaan etsiä politiikkatoimia, jotka sekä edesauttavat talouden tehokkuutta että tasa-arvoista yhteiskuntaa. Esimerkiksi kaikille ilmainen koulutus sukupuolesta tai vanhempien tulotasosta riippumatta mahdollistaa koko yhteiskunnan lahjakkuuspotentiaalin hyödyntämisen.