Valtioiden harjoittaman finanssipolitiikan lisäksi kokonaiskysyntään voidaan vaikuttaa rahapolitiikalla. Siinä missä monien finanssipoliittisten toimien, esimerkiksi julkisten investointien aikaistamisen, valmistelu ja toimeenpano vie usein varsin pitkän aikaa, rahapolitiikan keinoilla voidaan reagoida hyvin nopeasti taloustilanteeseen.

Rahapolitiikan harjoittaminen on keskuspankin vastuulla. Euromaiden, kuten Suomen, rahapolitiikka on yhteistä, ja sen valmistelusta ja toteutuksesta vastaa Euroopan keskuspankki (EKP) yhdessä kansallisten keskuspankkien kanssa. Suomen keskuspankkia kutsutaan Suomen Pankiksi. Keskuspankki on hyvin erityisessä asemassa rahoitusmarkkinoilla, sillä se toimii yrityksiä ja yksityishenkilöitä palvelevien liikepankkien pankkina. Liikepankit sekä tallettavat varoja keskuspankkiin että lainaavat rahaa keskuspankista.

Keskuspankin tärkein tehtävä on huolehtia hintavakaudesta. Sillä tarkoitetaan yleensä yleisen hintatason hidasta ja vakaata nousua. Käytännössä monet keskuspankit, EKP mukaan lukien, tavoittelevat nykyään noin kahden prosentin vuotuista inflaatiota. Keskuspankin sitoutuminen tiettyyn inflaatiotavoitteeseen helpottaa ihmisten elämää ja vakauttaa yritysten toimintaympäristöä vähentämällä hintojen kehitykseen liittyvää epävarmuutta.

Pitkään jatkuva korkea inflaatio myös helposti toteuttaa itseään nostamalla inflaatio-odotuksia, eli ihmisten arviota tulevan inflaation suuruudesta. Esimerkiksi työnantajat ja -tekijät voivat sopia suuria nimellispalkkojen korotuksia, jos ne odottavat kaikkien hintojen nousevan nopeasti. Tästä seuraava palkkojen nousu kiihdyttää inflaatiota entisestään. Siksi keskuspankit yrittävät usein seurata inflaatio-odotusten kehitystä. Inflaatio-odotuksia mitataan kyselyillä ja erilaisten inflaatiokehitykseen sidottujen sijoituskohteiden hintakehityksen avulla.

Kuviossa 6 esitetään kuluttajahintaindeksin perusteella laskettu inflaation kehitys Suomessa vuodesta 1980 vuoden 2022 elokuuhun.1980-luvun alussa tavaroiden ja palveluiden hinnat nousivat Suomessa yli kymmenen prosenttia vuodessa. Vuonna 2002 eurot korvasivat markan käteisvaluuttana Suomessa. Inflaatio on joinakin vuosina ollut lähellä nollaa tai jopa sen alapuolella. Myös koko euroalueen inflaatio, joka määräytyy kaikkien euromaiden inflaation perusteella, oli vuoden 2014 jälkeen usein selvästi EKP:n inflaatiotavoitteen alapuolella. Vuonna 2022 inflaatio alkoi kiihtymään nopeasti. Yhtenä tärkeänä syynä tähän oli öljyn, kaasun ja kivihiilen hintojen nousu maailmanmarkkinoilla.

Keskuspankki voi vaikuttaa kokonaiskysyntään esimerkiksi muuttamalla korkoa, jota se maksaa liikepankkien talletuksille keskuspankissa. Kyseinen korko on yksi keskuspankin niin kutsutuista rahapolitiikan ohjauskoroista.

Jos inflaatio uhkaa laskea alle keskuspankin tavoitteen, keskuspankki voi laskea kyseistä korkoa. Se tekee liikepankkien näkökulmasta varojen tallettamisesta keskuspankkiin aikaisempaa vähemmän houkuttelevaa. Sen seurauksena pankit ovat halukkaampia myöntämään kotitalouksille ja yrityksille lainaa aikaisempaa matalammalla korolla. Yleensä keskuspankin ohjauskorkojen lasku heijastuu lopulta myös niihin talletus- ja lainakorkoihin, joita muut pankit maksavat asiakkaidensa talletuksille tai perivät lainoista.

Ihmisten ja yritysten kohtaamien lainakorkojen lasku puolestaan on omiaan lisäämään kokonaiskysyntää. Esimerkiksi asunnon tai auton ostaminen tulee kotitalouksille houkuttelevammaksi, kun niiden rahoittamiseksi otettavan lainan korko laskee. Vastaavasti myös velalla rahoitettavat investoinnit tulevat yrityksille houkuttelevammiksi. Talletuskorkojen lasku taasen tekee säästämisestä vähemmän houkuttelevaa. Tällaisten vaikutusten seurauksena myös inflaation voi odottaa kiihtyvän.

Rahapolitiikka vaikuttaa muillakin tavoin talouteen. Korkotason muutokset heijastuvat esimerkiksi valuuttakursseihin, jotka puolestaan vaikuttavat siihen, paljonko tuontihyödykkeet maksavat suhteessa kotimaassa tuotettuihin hyödykkeisiin. Siitä, minkälaisten mekanismien kautta ja kuinka voimakkaasti rahapolitiikka välittyy talouteen erilaisissa tilanteissa, tehdään taloustieteessä paljon tutkimusta.

Koroista puhuttaessa on hyvä erottaa nimelliskorko ja reaalikorko. Nimelliskorolla tarkoitetaan korkoa, josta ei ole vähennetty inflaatiota. Vastaavasti reaalikorko saadaan vähentämällä nimelliskorosta inflaatio. Korkeampi inflaatio itsessään ilman korkeampaa nimelliskorkoa tekee säästämisestä vähemmän houkuttelevaa, sillä inflaatio vähentää säästöjen ostovoimaa tulevaisuudessa. Reaalikorko kertoo suoraan, kuinka paljon säästäminen kasvattaa kulutusmahdollisuuksia (hyödykkeiden määrässä mitattuna) tulevaisuudessa. Siinä mielessä reaalikorot ovat tärkeämpiä kuin nimelliskorot.

Reaalikorot eivät riipu pelkästään rahapolitiikasta vaan kaikista niistä asioita, jotka vaikuttavat kokonaistarjontaan ja -kysyntään. Jos esimerkiksi yritykset - tai oikeammin niiden omistajat ja johtajat - näkevät paljon investointimahdollisuuksia, reaalikorkotason pitää olla suhteellisen korkea, jotta kokonaiskysyntä ei kasvaisi investointien myötä niin paljon, että inflaatio kiihtyy voimakkaasti.

Kuten edellä todettiin, inflaatio usein laskee matalasuhdanteessa ja nousee korkeasuhdanteessa. Siksi keskuspankki yleensä laskee korkotasoa matalasuhdanteessa ja nostaa sitä korkeasuhdanteessa. Samalla se tasoittaa talouden suhdannevaihteluita samaan tapaan kuin automaattiset vakauttajat tai vastasyklinen finanssipolitiikka. Euroalueen rahapolitiikka ei kuitenkaan reagoi Suomen omaan suhdannekehitykseen vaan pikemminkin koko euroalueen suhdannevaihteluun ja hintakehitykseen. Tämä seikka korostaa finanssipolitiikan merkitystä Suomen suhdannevaihteluiden tasaamisessa.

Kuviossa 7 esitetään korko, jolla Euroopan keskuspankki on lainannut pankeille rahaa (EKP:n ohjauskorko), euroalueen inflaatio, kahden prosentin inflaatiotavoite sekä keskimääräinen inflaatio vuosina 2013-2020. Kuviosta nähdään, että euroalueen inflaatio oli 2013-2021 enimmäkseen keskuspankin inflaatiotavoitteen alapuolella. Yleensä keskuspankki reagoisi tällaiseen tilanteeseen laskemalla ohjauskorkoja, kunnes inflaatio nousisi tavoitteen mukaiselle tasolle. Kuviossa esitetty ohjauskorko kuitenkin pysyi nollassa kesään 2022 saakka.

Miksi keskuspankki ei laskenut ohjauskorkoja edelleen kiihdyttääkseen inflaatiota? Vastaus liittyy siihen, että käteisenä pidettävien säästöjen nimellinen tuotto (tai korko) on nolla. Jos korot olisivat yleisesti selvästi negatiivisia, kotitalouksien ja yritysten kannattaisi siksi pitää rahat pankkitalletusten sijaan käteisenä eli seteleinä ja kolikkoina.

Osa nimelliskoroista oli kuitenkin euroalueellakin usean vuoden ajan hieman nollan alapuolella. Esimerkiksi korko, jota EKP maksaa pankkien lyhytaikaisille talletuksille keskuspankissa, oli koko vuoden 2020 miinus puoli prosenttia vuodessa. Vastaavasti myös korkotaso, jonka yksityiset ihmiset tai yritykset saavat suurille, satojen tuhansien tai miljoonien eurojen talletuksille, on ollut hieman nollaa pienempi. Negatiivisen koron myötä talletetun rahasumman määrä pienenee ajan myötä. Jonkin verran nollaa pienemmän koron hyväksyminen voi olla järkevää, koska suurten summien säilyttäminen käteisenä on hankalaa. Keskuspankki ei silti halua laskea nimellisiä korkoja merkittävästi nykytasoa alemmas, koska se ei halua, että ihmiset ja yritykset pyrkisivät laajasti muuttamaan pankkitalletuksia käteiseksi.

Tällainen niin kutsuttu nollakorkoraja on pienentänyt rahapolitiikan vaikutusmahdollisuuksia. Samalla se on saanut monet keskuspankit ottamaan käyttöönsä uudenlaisia rahapolitiikan välineitä.

Yksi tällainen väline on valtionlainojen ja muiden arvopapereiden ostot. Se, että keskuspankki ostaa suurilla summilla valtionlainoja, nostaa niiden hintoja, mikä tarkoittaa korkotason laskua. Suomen liikkeelle laskemaa valtionlainaa voi ajatella esimerkiksi arvopaperina, jonka haltijalle Suomen valtio lupaa maksaa vuoden kuluttua 100 miljoonaa euroa. Jos Suomi myy tällaisen arvopaperin 98 miljoonalla eurolla, vuotuiseksi koroksi tai tuotoksi tulee noin kaksi prosenttia. Jos hinta nousee 99 miljoonaan euroon, vuotuiseksi koroksi tulee noin yksi prosentti.

Keskuspankit pystyvät rahoittamaan tällaiset arvopapereiden ostot kasvattamalla liikepankkien talletuksia keskuspankissa. Liikepankkien talletukset keskuspankissa ovat toisaalta keskuspankin näkökulmasta velkaa, vaikka se voikin periaatteessa itse päättää, mitä korkoa se niille maksaa.

Keskuspankit haluavat erityisesti välttää tilanteen, jossa inflaation lasku yhdessä nollakorkorajan kanssa johtaa reaalikorkojen nousuun. Inflaatio voi kääntyä myös pitkäaikaiseksi hintojen laskuksi eli deflaatioksi, joka voi periaatteessa nostaa reaalikorkoa rajatta. Jos esimerkiksi nimelliskorko on nolla ja hinnat laskevat viisi prosenttia vuodessa, reaalikorko on 0 % - (-5 %) = 5 % vuodessa.

Nollan tuntumassa olevien nimelliskorkojen taustalla oli se, että ihmiset olivat aikaisempaa halukkaampia säästämään ja yritykset aikaisempaa vähemmän halukkaita investoimaan, vaikka säästöjen tuotto ja investointien rahoittamiseksi otetettavien lainojen korko oli aikaisempaan verrattuna hyvin matala. Tällainen kulutuksen ja investointien vähentyminen on hillinnyt kokonaiskysyntää ja samalla myös inflaatiopaineita.

Talouskasvu vaihtelee joskus voimakkaasti vuosineljänneksestä tai vuodesta toiseen. Tällaisen suhdannevaihtelun taustalla on usein kokonaiskysynnän vaihtelu. Jos esimerkiksi pankit äkillisesti vähentävät lainojen myöntämistä kotitalouksille ja yrityksille, kotitaloudet todennäköisesti vähentävät kulutustaan ja yritykset investointejaan. Lopputuloksena kokonaistuotannon kasvu hidastuu tai kääntyy jopa laskuun.

Voimakkaita suhdannevaihteluita pidetään yleensä hyvinvoinnin kannalta huonona asiana. Niitä voidaan tasoittaa vastasyklisen finanssi- ja rahapolitiikan avulla. Esimerkkinä tällaisesta finanssipolitiikasta voi mainita julkisten investointien kasvattamisen matalasuhdanteessa, jossa työvoimaa ja muita tuotannontekijöitä on paljon vapaana. Vastaavasti korkeasuhdanteessa voi olla perusteltua pikemminkin lykätä joitakin julkisia investointeja, koska niiden toteuttaminen siinä tilanteessa kiihdyttäisi inflaatiota ja syrjäyttäisi yksityistä investointeja.

Rahapolitiikkaa harjoittaa keskuspankki. Rahapolitiikan tärkein tavoite on huolehtia hintavakaudesta, jolla esimerkiksi EKP tarkoittaa noin kahden prosentin vuotuista inflaatiota. Hintavakaudesta huolehtiessaan keskuspankki yleensä myös tasoittaa suhdannevaihteluita.

Viime vuosina EKP ja monet muut keskuspankit ovat ottaneet käyttöön uudenlaisia rahapolitiikan välineitä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että keskuspankkien itse asettamat niin kutsutut ohjaskorot olivat pitkään noin nollassa. Korkoja on vaikea laskea kovin paljon nollan alapuolelle, sillä käteiselle saa aina nollakoron. Vuonna 2022 ohjauskorkoja on kuitenkin jälleen nostettu selvästi nollan yläpuolelle inflaation hillitsemiseksi.