Ihmiset ovat "keksineet" rahan lukemattomia kertoja historiassa eri puolilla maailmaa. Vanhin rahan muoto on hyödykeraha, joka näyttää kehittyvän helposti ilman erillistä päätöstä vaihtokauppoihin perustuvan vaihdannan kyljessä.

Kuvittele, että kaikki kauppa olisi vaihtokauppaa. Jos haluat ostaa kalaa, täytyy sinulla olla valmiina jotain, mitä kalastaja samaan aikaan sattuu haluamaan, vaikkapa leipää. Tällaisten yhteensattumien vaatimus tekisi vaihdannasta hankalaa ja usein mahdotonta.

Entisaikojen suomalaiset tiesivät, että turkikset säilyvät ja että niille löytyy ennen pitkää ostaja. Vaikkei itse tarvitsisi turkista juuri nyt, sellainen kannattaa hyväksyä maksuksi, jos muutkin hyväksyvät sen maksuksi myöhemmin. Kun jokin hyödyke yleistyy vaihdannan välineenä, syntyy itseään ruokkiva kierre: mitä useammat hyväksyvät oravannahat maksuksi, sitä kannattavampaa on hyväksyä juuri oravannahkoja maksuksi. Näin syntyy raha, jota kannattaa käyttää myös säästämisessä ja jonka avulla on kätevää verrata hintoja.

Jalometallit soveltuvat hyvin hyödykerahaksi, koska ne vievät arvoonsa nähden vähän tilaa, ovat kestäviä sekä tarkasti jaettavissa pienempiin osiin. Jo antiikin aikoina hallitsijat loivat standardisoituja jalometallirahoja, kolikoita, jotka helpottivat kaupankäyntiä ja verotusta.

Setelit olivat alun perin talletustodistuksia metallirahalle. Nykyajan valtiollisten keskuspankkien liikkeelle laskeman paperirahan taustalla oli alun perin kytkös johonkin jalometalliin, johon seteleitä luvattiin vaihtaa kiinteässä suhteessa. Suomen Pankissakin markkamääräisiä seteleitä sai vaihtaa kullaksi vielä vuonna 1931. Nykyään lähes kaikki maat ovat siirtyneet ns. fiat-rahaan, jolla ei ole kiinteää yhteyttä mihinkään yksittäisen hyödykkeeseen. Rahan käyttöarvo tulee siitä, että sen arvoon luotetaan yleisesti.

Fiat-raha on haavoittuva ja vaatii tuekseen luottamusta herättävät instituutiot. Jos rahaa on (tai pelätään pian olevan) liikaa, se alkaa menettää arvoaan. Myös hyödykerahan arvo voi romahtaa, kuten kävi hopearahalle 1600-luvun Euroopassa espanjalaisten tuotua valtavia määriä hopeaa Amerikasta, mutta fiat-rahan luominen on fyysisesti erityisen helppoa. Rahapulaan joutuneen valtion houkutus kattaa menonsa painamalla lisää seteleitä on romahduttanut monen maan rahajärjestelmän ja talouden. Kerran menetettyä luottamusta fiat-rahaan on vaikea saada takaisin.

Valtavien jalometallimäärien varastointiin perustuva rahajärjestelmä vie paljon resursseja, koska holveissa makaavista metalliharkoista ei voi valmistaa mitään hyödyllistä. Yksi fiat-rahan hyöty on, että se vie vähemmän resursseja kuin hyödykeraha tai varastoitujen hyödykkeiden arvoon perustuva paperiraha. Toinen hyöty on, että se edesauttaa suhdannevaihteluiden tasoittamista rahapolitiikan keinoin, mitä käsitellään luvussa 6.

Lähes kaikki aikuiset suomalaiset käyttävät pankkien talletus- ja maksuliikennepalveluita. Säilyttämällä rahoja pankissa eikä patjan alla välttää riskin rahojen katoamisesta. Maksut on yleensä kätevämpää hoitaa sähköisesti lähimaksuina tai tilisiirtoina kuin siirtelemällä paperinpalasia. Jotta pääsee käyttämään pankkien ylläpitämää sähköistä maksuliikennettä, täytyy olla jonkin pankin asiakas ja käyttää varoja pankkitilillä.

Yksityishenkilöt ja useimmat pienyritykset eivät voi suoraan lainata rahaa rahoitusmarkkinoilta, vaan pankit toimivat rahoituksen välittäjänä. Luoton myöntäminen vaatii pankilta käsityksen asiakkaan kyvystä suoriutua maksuista. Asuntolainojen ja pienyritysten riskien ja vakuuksien arviointi vaatii usein myös paikallistuntemusta. Pankit itse voivat hankkia rahoitusta rahamarkkinoilta kuten muutkin yritykset, mutta myös lainaamalla sitä asiakkailtaan: talletus pankkitilillä on asiakkaan pankille myöntämä laina.

Nykyään raha on paljolti numeroita tilillä, ja ne voi halutessaan vaihtaa seteleiksi ja kolikoiksi. Käteisen merkitys vähenee vuosi vuodelta. Puhtaasti käteiseen perustuvassa rahajärjestelmässä on helppo ymmärtää rahan määrä: aina kun yksi maksaa toiselle, seteli tai kolikko vaihtaa omistajaa, mutta käteisen määrä ei muutu. Se joka hallitsee rahapainoa päättää, kuinka paljon paperirahaa on liikkeellä. Mutta kuka päättää sen, kuinka paljon taloudessa on "sähköistä" rahaa, joka näyttää vain numeroilta tietokoneen ruudulla?

Fiat-rahan ydin on perusraha, joka sisältää seteleiden ja kolikoiden lisäksi pankkien talletukset keskuspankeissa. Keskuspankki päättää perusrahan määrästä ja siitä, kuinka paljon seteleitä ja kolikoita painetaan (perusrahaa kutsutaankin myös keskuspankkirahaksi). Kun sähköinen perusraha siirtyy numeroina yhden pankin tililtä toiselle, sen kokonaismäärä ei muutu.

Sen sijaan talletustileillä ja sähköisessä maksuliikenteessä käytettävä ns. lavea raha on vain epäsuorasti keskuspankin kontrollissa. Kun pankki myöntää asiakkaalle lainan, se ikään kuin luo ja antaa pois uutta rahaa, joka ilmestyy asiakkaan tilille. Vastaavasti myönnetty laina on pankin kannalta uutta varallisuutta mutta vain, koska se arvioi lainanottajan kykenevän maksaa lainan takaisin korkoineen.

Mikä rajoittaa lavean rahan määrää, jos kerran pankit voivat luoda sitä antamalla lainaa? Pankki ei tee voittoa luomalla rahaa, vaan saamalla korkotuloja lainanottajilta. Riittävän luotettavia lainanottajia on aina vain rajallinen määrä.

1930-luvun suuren laman pankkikriiseissä monessa maassa tallettajat menettivät säästönsä pankkien vararikoissa. Pankin holviin varattu käteinen ei riitä, jos liian moni asiakas haluaa yhtäaikaisesti nostaa talletuksensa. Jo pelkkä pelko siitä, että tällainen vaara on olemassa, voi johtaa pankkipaniikkiin, jossa tallettajat yrittävät nostaa varansa ennen kuin muut ehtivät ja jossa rahat loppuvat pankista.

Pankilta voivat loppua rahat myös nykyaikana, vaikka kukaan ei enää käyttäisi käteistä. Pankista lainaa ottaneet asiakkaat käyttävät rahansa johonkin, joten rahaa alkaa siirtyä tilisiirtoina myös muihin pankkeihin, ja lainaa myöntäneen pankin täytyy maksaa muille pankeille perusrahalla. Jos pankilta loppuu perusraha, sen asiakkaat eivät voi enää tehdä tilisiirtoja muiden pankkien asiakkaille.

Pankkipaniikissa myös terve pankki voi mennä vararikkoon. Vaikka pankin myöntämät lainat olisivatkin maksuaikataulunsa mukaisesti palautumassa korkoineen ja riittäisivät ennenpitkää kattamaan kaikki talletukset, se ei auta, jos tallettajat haluavat rahansa heti takaisin. Keskuspankin tehtäviin kuuluu nykyään rahan lainaaminen terveiksi arvoiduille pankeille silloinkin, jos niitä kohtaa tallettajien pako.

Talletusvakuutuksen ansiosta tallettajien ei tarvitse enää pelätä rahojensa menetystä edes pankin vararikossa. Suomessa pankkitalletukset ovat (aina sataan tuhanteen euroon asti) talletusvakuutusjärjestelmän ansiosta käytännössä riskittömiä.

Keskuspankki pystyy takaamaan talletusten nimellisen arvon, koska se voi luoda perusrahaa mekaanisesti periaatteessa vaikka kuinka paljon. Keskuspankki ei kuitenkaan pysty yhtä mekaanisesti takaamaan rahan ja talletusten reaalista arvoa, koska se ei suoraan kontrolloi hintatasoa. On laihahko lohtu saada talletetut rahat takaisin, jos samaan aikaan rahan arvo on romahtanut hintatason nousun myötä. Luvussa 6.3 käsitellään rahapolitiikkaa, jonka yksi keskeisistä tehtävistä on rahan arvosta huolehtiminen.