200 vuotta sitten englantilainen taloustieteilijä David Ricardo pohti kansainvälisen kaupan syitä ja seurauksia. Siirtomaavallan aikaan oli käynyt selväksi, että maapallon eri alueet soveltuivat hyvin erilaiseen tuotantoon. Yhdysvaltojen eteläosien lämpimissä ja kosteissa olosuhteissa oli järkevää keskittyä puuvillan tuotantoon. Viileämmässä ja teollistuvassa Yhdysvaltojen pohjoisosissa taas oli paremmat edellytykset kankaan tuotantoon. Kannatti siis käydä kauppaa, jossa puuvillaa tuodaan etelästä pohjoiseen, kun taas kankaita viedään pohjoisesta etelään. Kaupankäynti eri alueiden välillä laajensi markkinoita, joilla uusien teknologioiden tuottamia hyödykkeitä voitiin myydä hyvällä voitolla. Uusiin menetelmiin ja uusiin tuotteisiin kannatti panostaa lisää, ja teknologinen kehitys lähti huimaan nousuun. Ricardo halusi ymmärtää paremmin kaupankäynnin mahdollisuudet. Olisiko järkevää käydä vaihtokauppaa kahden alueen välillä, vaikka toinen niistä soveltuisi paremmin kumpaankin tuotantoon?

Vastaamme tähän kysymykseen hyvin yksinkertaisen taloudellisen mallin avulla. Taloustieteessä mallilla tarkoitetaan teoreettista rakennelmaa, jossa taloudellinen toiminta voidaan kuvata yksinkertaistetussa muodossa. Mallissa eristetään tarkastelumme kohteena oleva ilmiö muusta ympäröivästä maailmasta. Jos pohditaan vaihdantaa, tarvitaan kaupalle kaksi osapuolta ja kaksi vaihdettavaa hyödykettä. Yksin ei ole helppo tehdä vaihtokauppoja, ja puuvillan vaihtaminen puuvillaan ei tuota parempaa tulosta kuin oma tuotanto. Yksinkertaisimmassa mallissa voimme siis olettaa kaksi maata päättämässä, miten käydä kauppaa kahden hyödykkeen välillä.

Ricardo otti esimerkiksi Britannian ja Portugalin. Yhden kangaspakan tuottamiseen Britanniassa kuluu 30 tuntia työvoimaa ja yhden viinitynnyrin tuottamiseen 60 työtuntia. Portugalissa kankaan tuottamiseen menee 20 tuntia, kun taas viinitynnyrin tuottamiseen menee 10 tuntia. Portugali on siis tehokkaampi kuin Britannia kummankin tuotteen tuotannossa, ja Portugalilla on absoluuttinen etu sekä kankaan että viinin tuotannossa. Voisiko silti olla mielekästä käydä kauppaa näillä tuotteilla? Britanniassa on käytössä 60 miljoonaa työtuntia ja Portugalissa 20 miljoonaa työtuntia.

Kumpikin maa voi käyttää työvoimansa haluamallaan tavalla viinin ja kankaan valmistamiseen. Britanniassa voidaan siis tuottaa miljoona tynnyriä viiniä ja kaksi miljoonaa pakkaa kangasta tai esimerkiksi 500 000 tynnyriä viiniä ja miljoonaa pakkaa kangasta.

Kuvio 14. Britannian tuotantomahdollisuudet.

Portugalissa voidaan tuottaa kaksi miljoona tynnyriä viiniä ja miljoona pakkaa kangasta tai vaikkapa miljoona tynnyriä viiniä ja 500 000 pakkaa kangasta.

Kuvio 15. Portugalin tuotantomahdollisuudet.

Miten voimme arvioida tuotantopäätösten taloudellisia vaikutuksia Portugalissa ja Englannissa? Yksi taloustieteen keskeisimmistä käsitteistä, vaihtoehtoiskustannus, mahdollistaa vertailun eri tuotantopäätösten kustannusten välillä. Vaihtoehtoiskustannus laskee taloudellisen valinnan vaikutuksia suhteessa muihin vaihtoehtoihin. Jos päätät tuottaa kangasta, joudut luopumaan viinin tuotannosta, koska käytettävissä on vain rajallinen määrä työtunteja.

Yhden viinitynnyrin vaihtoehtoiskustannus on Britanniassa kaksi pakkaa kangasta ja Portugalissa puoli pakkaa kangasta. Vastaavasti kangaspakan vaihtoehtoiskustannus on Britanniassa puoli tynnyrillistä viiniä ja Portugalissa kaksi tynnyrillistä viiniä.

Miten Britannian ja Portugalin kannattaisi järjestää tuotantonsa, jos mailla olisi mahdollisuus käydä kahdenvälistä kauppaa? Kun kaksi maata käy kauppaa kahdella tuotteella, täytyy niille määritellä vaihtosuhde: kuinka monta pakkaa kangasta saa yhdellä tynnyrillä viiniä? Kutsumme tätä vaihtosuhdetta viinitynnyrin suhteelliseksi hinnaksi. Jos yhdellä viinitynnyrillä saa yhden pakan kangasta, aukeaa molemmille maille mahdollisuuksia, joita niillä ei ennen ollut. Tuottamalla kaksi miljoonaa pakkaa kangasta ja esimerkiksi vaihtamalla miljoona pakkaa kangasta miljoonaan tynnyriin viiniä, Britannia voi kuluttaa miljoona pakkaa kangasta ja miljoona tynnyriä viiniä. Ilman kaupankäyntiä tämä ei olisi mahdollista.

Kun maat käyvät kauppaa, Britannialla on kaksi mahdollisuutta hankkia viiniä. Se voi tuottaa viinin itse tai ostaa sen Portugalista. Omassa maassa tuotettu tynnyrillinen viiniä vaatii 60 tuntia työvoimaa. Halvempi tapa hankkia viiniä on tuottaa pakka kangasta ja vaihtaa se viinitynnyriin. Tähän tarvitaan vain 30 tuntia työvoimaa. Jos viinin vaihtoehtoiskustannus Britanniassa on suurempi kuin sen suhteellinen hinta (siis kaupankäynnissä yhtä viinitynnyriä vastaava määrä kangasta), kannattaa Britannian erikoistua kankaan tuotantoon.

Alla oleva kuvio havainnollistaa kaupankäynnin tuomia mahdollisuuksia. Ilman kaupankäyntiä se voi tuottaa vain punaisen kolmion mukaisia määriä viiniä ja kangasta. Kun vaihtosuhde on yksi tynnyri viiniä yhteen pakkaan kangasta, Britannia voi kauppaa käymällä valita kankaan ja viinin kulutuksen isommasta kolmiosta erikoistumalla kankaan tuotantoon.

Kuvio 16. Britannian kulutusmahdollisuudet vaihtosuhteella 1 pakka kangasta yhtä tynnyriä viiniä kohti.

Vastaavasti Portugali voi erikoistua viinin tuotantoon ja vaihtaa osan tuottamistaan tynnyreistä kangaspakoiksi:

Kuvio 17. Portugalin kulutusmahdollisuudet vaihtosuhteella 1 pakka kangasta yhtä tynnyriä viiniä kohti.

Koska Britanniassa viinin vaihtoehtoiskustannus on suurempi kuin Portugalissa, Portugalilla on suhteellinen etu viinin tuotannossa. Kankaan vaihtoehtoiskustannus on viinin vaihtoehtoiskustannuksen käänteisluku kummassakin maassa. Tästä seuraa, että Britannialla on suhteellinen etu kankaan tuotannossa (kankaan vaihtoehtoiskustannus Britanniassa on pienempi).

Erikoistumisen edut tulevat erityisen selvästi esiin, jos laajennamme tarkastelua koko maailman markkinoihin. Koko maailman kankaan ja viinin tuotannosta Englanti ja Portugali muodostavat (ainakin nykyään) vain pienen osan. Jos kaikki maat voivat käydä kauppaa kankaan ja viinin välillä vaihtosuhteella, joka ei riipu niiden omista tuotanto- ja kulutuspäätöksistä, kunkin maan kannattaa keskittyä siihen tuotantoon, joka takaa sille suurimmat kulutusmahdollisuudet. Jos vaihtosuhde on vähemmän kuin 1/2 pakkaa kangasta yhtä viinitynnyrillistä kohden, kannattaa molempien maiden erikoistua kankaaseen ja ostaa viiniä maailmanmarkkinoilta. Jos vaihtosuhde on enemmän kuin kaksi pakkaa kangasta tynnyrilliseen viiniä, molempien kannattaa erikoistua viiniin ja ostaa kangasta. Jos vaihtosuhde on ½:n ja kahden välillä, kannattaa Portugalin erikoistua viiniin ja Englannin kankaaseen.

Jos vapaaehtoinen kaupankäynti hyödyttää aina kaikkia osapuolia, miksi vapaakauppasopimuksilla on niin paljon vastustusta? Tässä yksinkertaisessa mallissa oletimme, että Britannia ja Portugali ovat molemmat yksittäisiä toimijoita. Todellisuudessa molemmat maat koostuvat kuitenkin suuresta joukosta kuluttajia ja työntekijöitä. Jos sekä Portugalissa että Britanniassa on ennen kaupankäyntiä tuotettu sekä kangasta että viiniä, aiheuttaa kaupan vapautuminen suuren muutoksen elinkeinorakenteeseen molemmissa maissa. Jos maailmanmarkkinoilla viinin suhteellinen hinta on 1, viinin tuotanto lakkaa Britanniassa ja kankaan tuotanto lakkaa Portugalissa. Mikä järjestely takaa sen, että kuihtuvien alojen työntekijät saavuttavat yhtä hyvän aseman kuin ilman kauppaa? Kaupan vastustus perustuu suurilta osin siihen, että kaupan seuraksena joidenkin alojen tuotanto supistuu ja näiden alojen työntekijät saavat vähemmän tuloja.

Ricardon malli kansainväliselle kaupalle selittää, miksi kunkin maan kannattaa erikoistua siihen tuotantoon, mihin sillä on suhteellinen etu. Samalla malli osoittaa, ettei kaupankäynti ole nollasummapeliä: yhden maan etu ei ole toisen tappio. Erikoistuminen ja sitä seuraava kaupankäynti avaavat uusia mahdollisuuksia kansainväliselle työnjaolle.

Kaupankäynnin tuomat edut selittävät, miksi jo esihistorialliselta ajalta löytyy merkkejä laajoista kauppareiteistä ja hyvin organisoiduista tavoista käydä puhdasta vaihtokauppaa. Kaksi ihmiskunnan kehityksessä keskeistä keksintöä, raha ja kirjoitustaito, tekivät yhä laajemman vaihdannan mahdolliseksi. Kuten markkinataloutta kuvaavan kappaleen alussa esitetyt esimerkit osoittavat, nykyaikainen kaupankäynti poikkeaa tekniseltä toteutukseltaan suuresti menneiden aikojen vaihtokaupasta.

Periaate on silti edelleen aivan sama: markkinoilla muodostuva tuotteiden vaihtosuhde määrittää vaihtoehtoiskustannuksen kullekin tuotteelle. Tätä vaihtosuhdetta kutsumme hinnaksi. Hinta ohjaa yrityksen tuotantoa kohteisiin, joissa sillä on suhteellinen etu. Työntekijälle maksettava palkka on myös hinta, joka ohjaa työntekijöiden valintoja eri toimialojen välillä ja tulevien työntekijöiden koulutuspäätöksiä. Seuraavassa luvussa keskitymme hintojen muodostukseen markkinoilla eli hintamekanismiin.